Jossain vaiheessa kasvatuksessa ja yleensäkin puheisiin vakiintui termi syyllistäminen. Ja se oli paha juttu. Kuten tavallista, hypättiin enempi termin sisältöä tarkemmin miettimättä tunteesta toimintaan. Lopputulemana päädyttiin pahimmillaan tilanteeseen, missä syyllisen osoittaminen on väärin, koska siitä tulee väärintekijälle paha mieli. 

Eikö sen pitäisikin mennä niin. Jos olet tehnyt jotain ikävää toiselle, niin on vain hyvä, että omatunto kolkuttaa. 

Liika on toki liikaa, mutta huono omatunto on hyvä tunne. Silloin varmaan keksit myös itse sen, että jotenkin asiaa kannattaisi nyt paikkoa. Toivottavasti sen teet, mikäli aihetta on. 

Hassusti tilanne näissä syyllistämispuheissa saattaa kääntyä niin, että uhri pyytelee anteeksi sitä, että on aiheuttanut pahan mielen väärintekijälle. Tämä on yllättävän tavallista sovittelussa. Kun nenänsä kipeäksi saanut uhri näkee, miten paha mieli tekijällä on, alkaa uhri vähätellä omaa kärsimystään. Sovittelija joutuu toppaamaan tilanteen ja muistuttamaan, kuka teki väärin. 

Nenänsä kipeäksi saanut on tässä tapauksessa ollut nimenomaisesti se osapuoli, joka on kokenut vääryyttä. Työpaikalla eristetyksi joutunut, työpaikalla kiusattu ihminen ei ole syyllinen ikäviin tekoihin. Mutta hyvin usein tilanne tahtoo kääntyä nurinniskoin, kun uhri näkee kiusaajansa pahan mielen. 

Mielellään tekisi toki tasapuolisen sovinnollisen ratkaisun. Seuraavaksi esimerkki sovintoratkaisusta, joka ei minun mielestäni ole sovintoratkaisu - tällaisia kuitenkin tapahtuu erityisesti lasten kanssa soviteltaessa: ”Mirja-Matias haukkuu Kalle-Katariinan uusia silmälaseja rumiksi. Kalle-Katariina suutttuu lopulta ja haukkuu Mirja-Matiasta idiootiksi. Siis kumpikin käyttäytyy väärin. Kun asiaa on monelta kannalta pohdittu ja analysoitu kaikkien tunteet huomioiden, päätyy Kalle-Katariina pahoittelemaan sitä, että on hankkinut niin rumat rillit. Niin rumat, että että se häiritsee Mirja-Matiaksen estetiikan tajua. Kalle-Katariina toteaa olleensa inhottava ja pyytelee anteeksi sanomisiaan ilman, että käsitellään syy-yhteyttä toisen ihmisen tahallisen ärsyttämisen ja puolustuksesksi sanottujen rumien sanojen välillä. Lopuksi sitten kättä päälle ja lempeästi hymyillen todetaan, että kummassakin osapuolessa on ollut vikaa. Tämähän on nyt ollut oppimiskokemus kummallekin!”

 Onnellinen tasapeli-ratkaisu, missä kenellekään ei tule paha mieli, eikä syyllisiä etsitä. 

Minun mielestäni tällainen ratkaisumalli ei ole oikein. 

Kalle-Katariina on sanonut rumasti. Se on selvää. Miksi hän on sanonut rumasti? Minun nähdäkseni puolustaakseen omia rajojaan. Se pitää saada tehdä ilman, että sitä joutuu pyytelemään anteeksi. 

Aikuinen ihminen osaa hillitymmin tehdä rajat selväksi, kuin lapsi. Lapsi täräyttää sanoa jotain ”samalla mitalla”. No, niin tekee osa aikuisistakin. Ideaali tilanne olisi, että aikuinen pystyisi sanomaan jotain tyyliin ”Ei arvosta tuota mielipidettäsi ja sen tietäminen on tarpeetonta. Minun mielestäni käyttäydyt epäkohteliaasti.” Kuinka moni siinä hetkessä sen osaa tehdä, on sitten eri asia. Suurin osa lienee menee sanattomaksi ja mutisee mekkoonsa jotain epämääräistä jupinaa itsekseen. 

Minä väitän, että jokainen tekee joskus typeriä tekoja. On helpompaa, kun saat tyhmyydestäsi kohteliaan palautteen heti. On asioita, joita on tehty väärin taikka vahingossa niin, että joku on siitä kärsinyt vahinkoa. Kyllä. Se on jonkun syy. 

Sekin on ihan helpottavaa, kun myöntää oman syyllisyytensä. Silloin pääsee tunne-elämässä toiminnan puolelle eli hyvittämään pahat tekonsa - olettaen, että tekosi kohde on valmis ottamaan hyvityksen vastaan. Se ei ole ollenkaan niin varmaa. Jos olet tehnyt riittävän ikävän jutun, niin varaudu myös siihen, että anteeksiantoa ei tule. Eikä tarvitse tulla. Keksin itse montakin asiaa, joita en olisi valmis antamaan anteeksi. Hyväksyä tapahtunut pitäisi, mutta antaa anteeksi… juu ei. 

 Olo on kaiken kaikkiaan paljon mukavampi, kun on sovussa ympäristön ihmisten kanssa. Avoimuus - siitähän sitä monesti puhutaan, tulee tekojen ja niiden seurausten näkyvyydestä. Tätä tarkoitan positiivisessa ja negatiivisessa mielessä. En itse perusta päälle liimatusta positiivisuudesta ja sen painottamisesta. Arvostan enemmän tosiasioita ja faktoja. Sekin on vääristelyä, että väkisin painotetaan positiivista. Miksi painottaa kumpaankaan suuntaan, kun voi olla tasapainossa?