Kotitöistä tahtoo kovin monessa parisuhteessa tulla jonkinlainen riita. Muistelen törmänneeni sellaiseen kyselyyn, missä kysyttiin pariskunnilta prosentuaalisesti omaa osuutta yhteisistä kotitöistä. Hupaisaa oli, että pariskunnat tekivät kotitöitä reippaasti yli 100% teholla. Yleensä jossain tuolla 140% hujakoilla oli yhteenlaskettu prosenttimäärä. 

Luulisi siis, että suomalaiset kodit ovat vähintäänkin hyvin huolehdittuja? 

Suurin osa kodeista on hyvin hoidettuja ja asiat ovat kunnossa. Nurinan aihe ei olekaan se, vaan pariskunnan keskinäinen työnjako - tai sen puute. Asia monesti korostuu, kun pariskunnalla on lapsia. Lapsista huolehtiminen tuo mukanaan extraa kotihommiin niin ruokailun, pyykinpesun kuin yleisen siisteyden suhteen. Nämä asiat pitää ennakoida ja vaikkapa niiden kurahousujen säilytyspaikka olisi hyvä tietää.

Kasvatukselliset näkökulmat ovat vielä asia erikseen. Kenellä on oikeus tehdä kasvatuksellisia linjauksia yhteisten lasten suhteen, vai tekeekö niitä lopulta kukaan? Se, joka tekee, kantaa myös suuremman vastuun. Hän on se, jonka päätöksiä vastaan nuori protestoi. Toisaalta kasvattamisessa on pakko rajoittaa ja olla välillä "ikävä ihminen". On hankala tilanne, jos toinen vanhemmista kieltää ja toinen lupaa. Lapsi oppii nopeasti tämän ristiriidan ja useimmat oppivat myös hyödyntämään asiaa. 

On siis eri asia suorittaa kotitöitä annetun listan mukaisesti. Vie lapsi lääkäriin. Seuraa Wilmaa. Muistuta läksyistä. Käy kaupassa. Imuroi. Aja nurmikko. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tällaiseen listan suorittamiseen ei liity ennakointia, pohdintaa, päätöksiä ja organisointia. Lopultakin listan suorittaminen on tehtäviä, jotka toinen on jo miettinyt valmiiksi.

Kun puhutaan epätasaisesta kotitöiden jakautumisesta, vain harvoin lienee tilanteesta, että toinen osapuoli ei tekisi yhtään mitään kotihommia. Ongelma on pikemminkin siinä, että hommien havaitseminen ja toiminnan organisoiminen on 90%:sti toisen hommaa - ja toinen kyllä tekee, kunhan asiasta mainitaan. 

Tällainen työnjako vierittää vastuun asioiden hoitumisesta suurelta osalta toisen osapuolen harteille. Vastuu painaa aina tavalla taikka toisella. Ihan samoin on töissä: Esimiehellä on vastuu, joiden takia hän on usein stressaantuneempi, kuin vastaavasti ilman esimiesvastuuta oleva työntekijä. 

Kun vastuu asioista on epätasaisesti jakautunut, tulee väistämättä tunne, että toinen ei osallistu kotitöihin. Kyllä hän yleensä osallistuu, mutta "vain" tehtävien tasolla. Mikäli tehtävälistaa ei ole, niin  esimerkiksi tiskikoneen täyttäminen taikka tyhjentäminen jää havaitsematta - ja tekemättä. 

Kun asiasta sanotaan tai pyydetään homma tekemään, niin toinen kyllä sen asian hoitaa. Mutta vasta pyynnöstä. Se ärsyttää, koska "toinen ei tee mitään ilman, että sille sanoo asiasta".

Vastuunkannon myötä toinen osapuoli joutuu ottamaan vastaan myös sen nurinan taikka neuvottelut, mikä  hommasta usein seuraa. Eli  "eikö sen voisi tehdä myöhemmin" ja "minä teen sen, kun tulen lenkiltä" jne. Parhaimmillaan vastaus on tyyliin: "Minä autan sinua imuroimaan..." aivan niinkuin imurointi olisi vain toisen osapuolen merkitty homma. Eiköhän se ole suomalaisessa kodissa ihan kaikkien imuroimaan kykenevien homma? 

On siis syynsä, että moni päätyy tilanteeseen, missä hän tekee mieluummin homman itse. Sillä tavalla säästyy hiljaiselta nurinalta. Ajatuksena on, että samalla vaivalla ja väännöllä tekee homman itse. Kuorma on ikään kuin sillä puolella kevyempi, mutta pian pääsytään Tuhkimo-syndroomaan ja laskemaan, kun "kukaan muu ei tee mitään". 

Tässä kohdassa täytyy muistuttaa, että kotitöiden välttely ei yleensä ole tahallista. Toinen osapuoli ei joko aidosti havaitse asiaa tai hänen siisteyskäsityksensä on erilainen.  Tiskipöydälle kertyvät tiskit eivät häiritse samassa määrin, kuin ne toista osapuolta häiritsevät. Me ihmiset olemme siinäkin asiassa erilaisia. 

Minä ajattelen niin, että ns. perinteisiä miesten- ja naisten töitä on useimmissa nykyaikaisessa kodissa varsin vähän. Kotihommien tekemisen laatu on muuttunut ja sitä myötä asioissa on tapahtunut luonteva muutos. Ei ole mitään ihmeellistä siinä, että mies hoitaa lapsia, laittaa ruokaa ja nainen vaikkapa ajaa nurmikon. Se tekee, joka tykkää tai keneltä homma hoituu. Autoakaan ei monessa kodissa enää huolleta kotona tai vaihdeta edes renkaita, vaan palvelu ostetaan yrittäjältä. Asiat ovat siinä mielessä muuttuneet, kuin esimerkiksi minun nuoruudessani 70-80-luvulla. 

Mikä sitten neuvoksi? 

Sanoisin, että puhukaa toisillenne. Jakakaa selkeästi kotihommat niin, että jokaisella on leiviskänsä hoidettavana. Jos yksi hoitaa vaikkapa ne tiskit, niin se on sitten hänen hommaansa. Siihen eivät muut puutu taikka mene sekaantumaan, vaan luottavat homman hoituvan. 

Toinen asia on toisen erilaisen siisteyskäsityksen sietäminen ja hyväksyminen. Ei ole oikein, että kumpikaan ääripää päättää, millä mallilla menään. Puhumalla, sopimalla ja puolitien löytämällä näistäkin asioista voi sopia. Yksi hyvä paikka sopia, on ratkaisukeskeinen terapia, missä asioihin haetaan arjen sujuvuutta ja omaa hoksaamista.

Parasta on, että meistä jokainen oppii ja kasvaa ihmisenä - vanhakin oppii uusia juttuja.