Ei pitäisi olla kenellekään uutta, että normaalilla ihmisillä on tasaisen rauhallinen, mutta luontaisesti aallokkoa käyvä tunne-elämä. Aaltoileva siinä mielessä, että olotila on suurimman osan ajasta välillä OK - IHAN OK. Ei mitään suuria tunteita puoleen taikka toiseen. Elämä soljuu ns. normaalin vaihtelun välissä enempi itsekseen. Sellaisia aika tasaisia tallustajia useimmat ovat. Toki jokaisesta löytyy myös riehakkaampia puolia, kuin myös hyvinkin synkkiä puolia. Ne on yleensä varattu henkilökohtaisempiin hetkiin. Äärimmäisiä tunteitä ei välttämättä uskalla kohdata itsestään edes henkilö itse. 

Olen seurannut keskustelua positiivisuudesta ja siitä, kuinka negatiivisia me suomalaiset olemme. Pitäisi olla enemmän - mitä? Positiivisuuden vaatimus on mennyt paikoin niin pitkälle, että sitä voidaan pitää jo ilmapiiriä myrkyttävänä tekijänä. Siis toksisena positiivisuutena. Esimerkiksi työntekijöiden taukotilan rajaaminen "positiiviseksi tilaksi" on mielestäni toksista positiivisuutta. Ymmärrän idean: Taukotilasta ei haluta tehdä marmattamisen ja ikävien asioiden tilaa. Ongelma on kuitenkin siinä, että tällaisten positiivisten tilojen määrääminen ei poista niitä ongelmia, joista työntekijät haluavat puhua. 

Esimiehen pitäisi mieluummin korvan höröllään ja sydän avoinna kuunnella niitä marinoita - ja tehdä asioille jotain konkreettista. Silloin työntekijät ovat aidoimmillaan puhumassa niistä asioista, jotka heitä vaivaa, jotka estävät taikka hankaloittavat työntekoa ja kuluttavat turhaan energiaa. Kaikkeen esimies ei voi itse vaikuttaa, mutta hän voi kuunnella ja viedä viestiä eteenpäin. Vaikuttaa asiaan niin, että siihen saataisiin muutos. 

Kovin usein esimies on se blokki, joka estää omalta osastoltaan tulevan murinan kuulumisen ylemmille päättäville tahoille. Se on huono juttu. Silloin esimies haluaa luoda positiivisen mielikuvan omasta osastostaan ilman, että se olisi totta. Esimiehen tehtävä on toimia oman esimiehensä ja omien alaistensa välissä kumpaankin suuuntaan. Alaisten mutina ja marmatus on huoli, joka hänen kuuluu ottaa hoitaakseen. Se kuluttaa turhaan alaisten voimia ja vie voimavaroja varsinaisesta työstä. Eli koko organisaatio kärsii, kun tulee lopulta sairauspoissaoloja ja henkilökunta alkaa äänestämään jaloillaan. 

Vitutus on tunne. Se oikeasti on. Se tuntuu kehollisena tuntemuksena ja vaikuttaa vahvasti ajatteluun. Jos vituttaa, niin asiasta kannattaa pystyä puhumaan. Oma esimies ei välttämättä ole se luontevin ihminen, jolle purkautua asiasta. Helpointa on puhua sellaiselle ihmiselle, joka tekee samaa työtä ja näin ollen on vertainen asiassa. Sehän on lopulta parasta työnohjaustakin, koska samaa työtä tekevällä voi olla jokin jippo asian selättämiseksi. Marmatus siis johtaa ratkaisuun, kun asia on otettu esille. 

Mikäli on määritelty "positiivinen tila, missä ei puhuta ikäviä asioita", on määritelty tila, missä ihmiset eivät saa olla aidosti läsnä. Esimies on silloin rakentanut itselleen suojapaikan, missä hän voi pällistellä tyytyväisenä ja elää fantasiaansa toimivasta ja positiivisessa hengessä työtään tekeävästä työyhteisöstä. Se ei kuitekaan ole totta. Se on fantasia.

Ne ikävät asiat eivät nimittäin katoa minnekään. Niitä pohditaan sitten työpaikan käytävillä, kopiokoneella, lounaalla, omissa työtiloissa. Asioiden hoitamisen ja tässä mielessä esimiehen velvoitteiden toteutumisen näkökulmasta hankalaa asiassa on se, että ne jäävät esimiehen kuuloalueen ulkopuolelle. Silloin pääsee muodostumaan oikein kunnon muhivia ongelmia työyhteisöön sillä tasolla, että se vaikuttaa kaikkiin.

Asioille ei voi tehdä mitään, jos niitä ei halua kohdata. Myös negatiiviset asiat vaikkapa työpaikan resursseista taikka toimintatavoista on syytä kohdata. Jos niille ei pysty tekemään mitään, niin ne kannattaa pyrkiä perustelemaan huolella. Ihmiset kyllä hyväksyvät ikäviäkin asioita, mikäli perustelut ovat hyvät ja sillä saavutetaan jotain lisäarvoa. Mutta heikon johtajan merkki on todeta  "se nyt on vain näin" tai pahimmillaan siirtää vastuuta jonnekin ylemmille tahoille. Yleensä paljon pystytään tekemään jo olemassa olevia resursseja kohdentamalla eri tavoin. 

Toksinen positiivisuus on monella työpaikalla totta ja taustana varsinkin nuorten ja innokkaiden työntekiöiden väsymisen taustalla. Toksinen positiivisuus estää puhumasta ongelmista ja herättää pelkoa leimaantuneeksi tulemisesta. Mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu - mutta kuka haluaa olla se, joka suututtaa kaikki?

Niinpä. Siksi moni tyytyy elämään työyhtisössä, missä leikitään kivaa työyhteisöä. Aika vähällä vaivalla se voisi olla myös oikeasti sitä. Se vain edellyttää avointa keskustelukulttuuria, missä myös marmattaminen on sallittua ja asioiden ratkaiseminen toivottavaa.